Mentorointi 2022 blogit

As the year ends I’m turning my focus towards the creative process and thinking about what is failure and what is success. Professionally is has been one of my most successful years - shooting my first television show - the project that enabled me to develop a particular way of working and discovering a path for myself, express a vision and a style I want to keep building on.

Any kind of search and discovery is part of a creative process, which perhaps changes with every project, team and director one is working with. For me what has been valuable is the fact I have been developing a system that works for myself and enables me to develop my creativity and shape up a vision for each project I’m working on. I’m very pleased with that and consider it a success. It let me have control in the mids of filmmaking chaos when one can’t have control over anything. And it allowed me to let go of having control and going with the flow when needed. Although in that process there has been many small failures and success points that have melted into the final result. Apart from the actual show we made, which excited and challenged me in every way, parallel to that it was the work I did on my own in my prep days and during the shoot that shaped up who I am as a DOP and let me build on a process for brainstorming, shaping my ideas and my vision for a project when you don’t have all the time in the world. I was very lucky to have such a long project to demand so much of me in a technical/creative and logistical ways and see that I can pull it off. It was a amazing starting point for what I want to do in the future and I’m extremely grateful for the process. Ultimately It’s like having a north, like knowing the rules and that base enabling me to go off track and experiment when the project demands it. It’s something I tried on all my projects but now applied over 21 weeks of nonstop work. The mentorship has been great at enabling me to discuss this process with another cinematographer and draw new conclusion on what it a very particular and personal way of working.

My hopes for next year is to keep doing what I’m doing, through trial and error that leads to new paths.

Thank you.
Simona Susnea

Tapasimme syksyn ja talven aikana mentorini kanssa neljä kertaa. Se saattaa kuulostaa vähältä, mutta mentorointi oli hyvin ja resurssiviisasti suunniteltu kokonaisuus johon molemmat sitouduimme. Tapaamisemme olivat polveilevia keskusteluja, joissa tutustuimme toisiimme ja tapaamme työskennellä. Keskustelimme tavastamme suhtautua työhön ja arvoistamme, media- ja elokuva-alasta, opin leikkaajan työstä ja pääsin ekaa kertaa syvemmin pohtimaan lisäkouluttautumista. Syksyn alussa olleet urasuunnitelmat saivat selkeyttä tapaamisistamme Anun kanssa. Tärkeimpänä antina, sain todella paljon tukea käynnissä olevaan työprosessiin ja sain uuden kollegan, jonka kanssa tapaamme vielä uudelleen.

Olen hyvin kiitollinen WIFT:n mentorointiprojektissa mukana olosta. Oli hienoa päästä peilaamaan urasuunnitelmia kokeneen tekijän kanssa.

Mentorointiprosessin loppuvaiheessa reflektoin yhdessä Katja Kostiaisen kanssa tavoitteitani yhden, kolmen vuoden ja viiden vuoden päähän. Vuoden tavoitteet tuntuvat tällä hetkellä hyvin mahdollisilta ja innostavilta nykyisen työtilanteen valossa. Uskallan unelmoida isojakin asioita. Olen kiitollinen Katjan tavasta kysyä, haastaa ja syväluodata ammatillista minääni, joka on toki sidoksissa siviiliminääni. Hän paneutui mentorointiin valmentajan pieteetillä.

Tuntuu, että olen saanut mentorointiprosessista vertaistukea, rohkaisua, tavoitteideni kirkastamista sekä itseluottamusta oman tekijyyteni tunnistamiseen. On ollut hienoa keskustella kollegan kanssa luottamuksellisesti ja avoimesti. Kollegiaalinen tuki ja mentorin sparraus on kullanarvoista ja inspiroivaa, ja kiitän WIFTiä tästä mahdollisuudesta!

Ajatushelmiä matkaan
Tapasimme mentorini Fannyn kanssa viimeisen kerran. Tapaaminen oli jälleen lämminhenkinen, rehellinen ja ajatuksenvaihdoltaan hedelmällinen.

Prosessi on ollut minulle äärimmäisen hyödyllinen, ajatuksia selventävä ja avartava. Lähdimme liikkeelle tilanteesta, jossa minulla ei ollut työni kanssa läsnä mitään varsinaista isoa ongelmaa ratkaistavaksi. Tämä olikin mahdollisuus pohtia omaa tulevaisuutta työn kanssa ja tehdä pieniä korjauksia, jotta kriisejä ei jatkossakaan synny. Mentoroinnin aikana minulla tapahtui työelämän parissa paljon asioita. Mentoroinnin sysäyksestä otin tietoisia askelia tiettyyn suuntiin. Hommasin esimerkiksi itselleni työhuoneen, päätin lopettaa työni alihinnoittelun ja lisäsin vuoteeni pitkän joululoman. Erityisesti apua minulle oli Fannyn kanssa tehdystä arvojen kartoituksesta. Sieltä löytyi omat ydinarvot. Näiden arvojen löytäminen on selkeyttänyt tilanteita, joissa tunnistan jonkin sisäisen ristiriidan työtä tehdessä. Esimerkiksi tilanteessa kun minulta kysytään työni hintaa tai hetkissä joissa koen tarvetta pienentää itseäni kertoessani työstäni. Tästä mentoroinnista saatuja helmiä ja ajatuksia kannan mukanani tästä eteenpäin ja varmasti vuosien varrella niistä avautuu jatkuvasti jotain uutta.

Iso kiitos WIFT:lle tämän tilaisuuden luomisesta ja Fannylle aivan todella hedelmällisestä mentoroinnista!
Kuva: Teemu Paukamainen

A: Muistatko mitä laitettiin meidän tavoitteisiin?

E: En. Piti käydä tarkistamassa. Siellä oli jotain ihan tosi noloja juttuja. Olin laittanut että viiden vuoden päästä mulla on dokkarielokuvan Jussi.

A: Joo, mulla oli kans residenssi, leffateatteri ja uus elokuvakoulu perustettuna leffojen ja sarjakuvaromaanin lisäksi…

E: Mutta toi elokuvakoulu on kaunis ajatus! Mut noh joo, mitä sä laitoit tohon että mitä toivot mentoroinnilta?

A: ^___^. Laitoin et haluan käytännön työvälineitä yksin ja yhdessä kirjoittamiseen liittyen, jotakin omaäänisyydestä ja kiinnostavan maailmankuvan välittämisestä. Entä sä?

E: No mä taas perussuorittajana pistin jotain että haluan ymmärtää sen mitä pitää tietää että pääsee fiktioprojektinsa kanssa eteenpäin. Mut tavallaan kyl noi molempien tavoitteet tuli käsiteltyä! Mut musta on tosi vaikea jotenkin verrata tätä näin konkreettisella tasolla kun toi koko kokemus oli niin ainutlaatuinen ja siis meil oli ihan super hauskaa, just kaikki pullakisat jne. Nyt tää pullakisa ei välttämättä avaudu, osaaks avata sen?

A: Toit niin hyvät pullat tokalla kerralla tapaamiseen et lanseerattiin yhteistuumin kilpailu et kuka tuo parhaat pullat. Itsehän osallistuin vaan syömiseen lopulta että kiitos Kirsi ja Eve <3.

E: Mut se on tärkeää! Kylhän ne pullat pitää syödä. Ja apua nyt toi kuulosti vähän siltä kuin olisin vaan kerjännyt kehuja… Mut siis jollain tavalla mulla on semmoinen olo et tulin aika fixin “maailmankuvan” ja projektin päämäärien kanssa paikalle ja sit ne tavoitteet ei suoraan toteutunut mutta toi vastasi johonkin tosi syvään tarpeeseen. Ja se oli se meidän “need” oikeasti.

E: Mitkä sulla oli niitä isoimpia oivalluksia?

A: No oon miettinyt tosi paljon lahjakkuutta tän syksyn aikana ja musta on ollu tosi päräyttävää, että lahjakkuus ei oo jotakin mystistä syntymästä saatua vaan sitä, että on kiinnostunut asiasta, istuu sen äärellä ja työstää sitä. Isoimmat oivallukset ei kuitenkaan liity mihinkään niin helposti sanotettaviin tai mitattaviin asioihin, vaan tunteeseen, joka syntyi tän syksyn aikana. Muistan kuinka pohdittiin sitä et voidaanko hakea parina tähän ja mitä se tarkottaa ku ollaan kaksi matoa eikä yksi mato. Sit musta tuntuu et tää syksy ryhmäytti meidät ihan seuraaville tasoille ja meille on muodostunut aika poikkeuslaatuinen suhde työparina. Sanoin myös viimeisessä tapaamisessa että mulla on kädessäni työkalupakki ja se, millä pidän sitä kädessä on toivo. Mä luulen että se toivo liittyy tosi voimakkaasti Kirsin tapaan nähdä maailma ja mitä on sit itse oppinut siitä.

E: Toi on tosi ihanasti sanottu! Ja siis mehän ollaan tunnettu kuitenkin 10 vuotta niin on aika uskomatonta mitä tää prosessi on tehnyt meille. Oli myös tosi tärkeää että päästiin juttelemaan Kirsin kanssa meidän eroista tekijöinä ja miten sovittaa yhteen erilaisia tekemisen tyylejä ja mitä tehdä blokki- tai jopa konfliktitilanteissa. Kirsi näki viisaasti että erot on ennemminkin voimavaroja kuin ongelmia. Et ei tekemisen välttämättä tarvi olla yhteismitallista, toinen voi tehdä toisin ja toinen toisin, ja sit vaan tuodaan ne ainekset samaan pöytään ja kokataan niistä jotain kiinnostavaa. Mietin et musta tuntuu että mussa on tapahtunut joku muutos tai sillai. Onko sussa jotain muuttunut?

A: Joo kyllä mä tunnistan ton. Mulla se on ehkä et oon oppinut katsomaan asioita uudesta kulmasta vähän ku mun taloon olis tullu uus ikkuna joka ei aiemmin oo ollu siinä ja maisema näyttää toisenlaiselta, vaikka se onkin mulle tuttu maisema.

E: Joo! Ja mä siis huomaan että liitän tähän mentorointiin nyt tosi vahvasti sen hermostollisen rauhoittumisen tunteen mikä seuras kun käytiin läpi niitä oman elämän käänteitä. Siis mähän olin sen jälkeen koko viikon ihan tosi “syvärentoutunut”. Se oli tosi jännää.

A: Joo ei mulle oo tullu sellasta rentouden tilaa muusta kuin avannosta ja orgasmin jälkeen.

E: Niin oksitosiinit oli ihan tapissa. Kirsi oli kyl aivan huippu mentori. Hän puhuu asioista avoimesti, neuvoi, rohkaisi ja kannusti. Hänessä on jotain semmoista vahvistavaa lämpöä. Semmoinen etelän aurinko. Plus aivan rautainen dramaturgian ja tarinankerronnan ammattilainen. Lisäks nyt mentoroinnin lopuksi Kirsin rohkaisemana uskallettiin kontaktoida tuotantoyhtiöitä meidän projektista. Kyl me mentiin myös tekijöinä eteenpäin tän syksyn aikana, et ei me vaan pullaa olla syöty.

A: Joo komppaan kaikkea -rohkeus ja myötätunto HOT! Aloin kanssa miettiä että miksei me tehdä työelämässä enemmän tällä tavalla asioita, et osaavammat neuvois uusia tyyppejä? Ehkä se on joku aikakysymys.. Luulen kanssa että kaikki pienet harjoitteet joita tehtiin jokaisella kerralla toi meitä lähemmäs toisiamme sekä kirjottajuutta ja antoi myös käytännön työvälineitä työstää tätä kyseistä ja myös muita projekteja. Sulla jatkuu sun duunit, mulla opinnot. Jatketaan tästä erikseen, mutta myös yhdessä eteenpäin.

For my second blog post I’d like to approach the topic of leadership and creative control, as a cinematographer and as a head of department. I’m currently finding myself at the end of my current project which I have been shooting for 11 weeks, with another 4 days to go. We’ve been shooting in 2 countries and it has been interesting to observe the working culture within those environments and how my authority /hierarchy as an HOD has been applied slightly different in working with technical crews, as well as two different production teams involving an all female vs an all male crew. I’m getting Paivi’s perspective on this as a female cinematographer working within different cultures and countries and waiting to hear what her experience has been when shooting abroad vs Finland.

Altogether it has taken me 21 weeks working on this show and cannot wait to share it with the world. It has been an amazing journey and a wonderful experience of learning from a creative and technical point of a view, as well as a test of physical and mental endurance to keep up the high standard of work at a relentless large scale television pace.

As cinematographers/filmmakers, we always think about the creative side of a project first, but as I have always been aware and discover more and more, a DOP’s accomplishments are achieved with an increasing amount of planning and team work, especially. The beauty of filmmaking is that wonderful exchange of energies between director, DOP, actors, camera crew, lighting crew, all participating in a creative alchemy, which has to be led with vision and authority. This project has allowed me to explore and expand my leadership qualities and I’m looking forward to sharing my experience with Paivi, as well as hearing about her own journey managing a large scale crew and getting the best out of people, creatively and technically, particularly when jumping to large scale productions that gain a life of their own. I now want to trace back to control and serendipity because it is a full circle that relies on team work and creative support. My work is creative, but that creativity lies on the shoulders of technical knowledge and expertise that involves the talents of an army of people.

What I find the most challenging within a film environment, but also most beautiful, is surrendering to the flow of creativity when you have a strong team that supports you and you’re able to expand your ideas and just play. I’ve been challenged by less supportive crew members and it’s been a new experience for me to deal with that. The best part of my job as a DOP is working closely with people and creating special connections that feed into my work and ultimately into the life of my projects. Learning to deal with a different set of challenging personalities has been interesting and in many ways rewarding. This aspect of my work is becoming as important as my creative participation in a project. Looking to discuss more in depth with Paivi about this aspect of our jobs and how she’s developing herself as a human when not on set, so she can manage large scale projects and ultimately reach her creative ambitions. I’m also eager to share my own experience with Paivi in our next meetings.

Olemme tavanneet mentorini Anun kanssa nyt kaksi kertaa. Toinen tapaaminen osui sellaiseen saumaan, että se toi valtavasti voimia ja uskoakin tulevaan. Olin saanut huonoja uutisia ja minun oli tehtävä pikaisella aikataululla mukautuksia työhöni. Mentorin kanssa keskustelu avasi mieltä ja toi tarvittua perspektiiviä.

Mentoroinnin alussa olin asettanut päämääräkseni tutkia mahdollisia ura- ja koulutus polkuja yhdessä mentorini kanssa, sen lisäksi olemme keskustelleet asenteistamme ja eetoksestamme työtä kohtaan ja siinä tapahtuneista muutoksista sekä käynnissä olevista projekteista. Nämä kaikki aiheet ovat tukeneet toisiaan, osan ollessa haave tason aiheita osan ollessa tätä päivää. Keskustelut ovat vieneet ajatuksiani paljon eteenpäin ja yksinäiset pohdinnat tai ideat ovat tulleet testatuiksi.

Tämänhetkinen työtilanteeni on erinomainen, vielä viime viikolla en tiennyt yhtään mitkä projektini tulisivat toteutumaan seuraavana vuonna, mutta nyt ne ovat osittain varmistuneet. Seuraavassa tapaamisessa pääsemme varmaan pohtimaan pidemmän aikavälin suunnitelmia, niitä jotka ulottuvat yli seuraavalla vuodelle.

Mentorointi Katja Kostiaisen kanssa on sisältänyt tähän asti paljon naurua, vertaistukea, tiukkoja kysymyksiä ja vastauksia, haastamista, lukuisia kuppeja kahvia ja croissanttien ja voileipien syömistä– ja lainasipa Katja minulle myös luettavaksi Sunzin teoksen Sodankäynnin taito (400-luvulta ennen ajanlaskun alkua), jotta saisin strategisia näkökulmia urasuunnitteluun. Olen pohtinut pitkän ja lyhyen ajan tavoitteitani.

Yksi suuri teema, joka kietoutuu moneen tällä hetkellä, on ajankäyttö. Sainkin tehtäväksi monitoroida ajankäyttöäni, että missä määrin aikaa menee työntekoon, ihmissuhteisiin ja asioihin, jotka tuottavat iloa, sekä harrastuksiin ja lepoon, ja näkyvätkö arvoni ajankäytössäni. Voin puhua toista (“arvostan lepoa ja ystävien seuraa”), mutta ajankäytössä voikin näkyä aivan jotain muuta. Olen opetellut tämän vuoden aikana paremmaksi ajankäytön ja priorisoinnin suhteen. Kaikkea ei voi tehdä ja saada, vaan täytyy karsia ja tehdä tärkeitä valintoja. Välillä on ajankäytöllisesti työn määrän suhteen tiukempia ajanjaksoja, mutta yhtä tärkeää on itselleni oman työkyvyn ja luovuuden vuoksi pitää kiinni myös joutilaisuuden hetkistä ja nautiskelusta. Kaikista tärkein oppi on myös ollut intuition kuunteleminen, sillä se pitää hereillä.

Koen, että mentoroinnin prosessi on osaltaan hyvin päämäärätietoinen mentorin suunnalta, mutta toisaalta myös hyvin intuitiivinen. Olen arvostanut ja saanut paljon keskusteluistamme, sekä oppinut myös itsestäni uusia asioita. Katjan lempeän johdattelevat mutta tarvittaessa suorat ja tinkimättömät kysymykset ovat asettaneet minut kohtaamaan omia ennakkokäsityksiä itsestäni ja elokuva-alasta. Odotan innolla viimeisiä tapaamisiamme.

Työhyvinvointia etsimässä
Uskomatonta, että alamme olla jo mentoroinnin puolessa välissä! Viikot ovat vain viuhahdelleet ohitse. Tarve mentoroinnille on ollut suuri ja todella toivoisin, että freelancer taiteilijakentän rakenteissa tätä olisi tarjolla jokaiselle. Koen että jatkaisin mielelläni vielä vähintään vuoden lisää.

Aloitimme mentorini Fannyn kanssa kartoittamalla mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa - pelkoja, toiveita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Fanny heitti minulle paljon ideoita tulevaisuuteeni, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi. Keskustelimme esimerkiksi digitaalisista mahdollisuuksista, yritysyhteistöistä ja siitä kuka maailmassa tarvitsee tanssia ja taidetta. Siitä mihin minua ja osaamistani tarvitaan tässä maailman tilanteessa ja entä viiden vuoden päästä? Tästä syntyi minulle paljon uusia ajatuksia tulevaisuuteen ja joitain asioita kohti olen jo nyt ottanut pieniä askelia.

Aloittelevan taiteilijan ja yrittäjän arki on monesti sitä, että joutuu keskittymään akuutisti toimeentuloon tai pohtimaan mitä ensi kuussa tai ensi vuonna tekee ja mistä niille asioille saa rahoituksen. Tästä syystä ajatuksissa ei ole tilaa pysähtyä ja reflektoida mistä on tullut, missä on ja ennen kaikkea minne on menossa. Joten ajatuksien avartaminen uusiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin oli enemmän kuin tervetullutta!

Seuraavaa mentorointisessiota varten minulta nousi halu keskustella työhyvinvoinnista. Tämän syksyn olen työstänyt uusinta tanssielokuvaani Looking For Loïe. Nyt elokuvan kuvaukset ovat ohi ja se on onnellisesti leikkauspöydällä. Elokuvan esituotanto vei minulta valtavan määrän työtunteja. Tämän ohella teen ja kehitän muuta oman yrityksen Muusa Tuotannot Oy:n toimintaa ja työskentelen tanssitaiteilijana. Samanaikaisesti pitää suunnitella ja kirjoittaa apurahahakemuksia vuosien 2023 ja 2024 projekteihin, jotta on mahdollista työllistyä ja työllistää tulevaisuudessa. Samaan aikaan osallistun myös mahdollisimman paljon erilaisiin koulutuksiin oppiakseni lisää muun muassa markkinoinnista, palvelumuotoilusta ja taiteen tekemisestä. Ja tietysti jatkuvasti ylläpidän ja kehitän tanssitaitoa ja kehollisuutta.

Fanny tarjosi minulle harjoitteen, jossa tarkastelimme mistä minun (työ)hyvinvointini koostuu, mikä siellä toteutuu hyvin ja missä on puutteita. Isoimmaksi puutteeksi nousi lepo. Sen toteuttaminen voikin olla haastavaa, kun on monta rautaa tulessa. Varsinkin viikkoina ennen kuvauksia omien tyhjien hetkien priorisoiminen on hankalaa. Fanny tarjosi itselleni kuitenkin aivan ihanan virkistävän ajatuksen! Entä jos merkkaan työpäivän keskelle tyhjän hetken kalenteriin? Olen hyvä merkkaamaan kalenteriin työt, ammattitaidon ylläpitämisen ja itseni kehittämisen. Mutta entä jos priorisoin myös tyhjät hetket? Etenkin silloin, kun työtahti on hektinen. Ajatus oli valtavan helpottava. Tämän myötä olen alkanut sallia itselleni oikeasti tauot työpäivän aikana. Ruokatauko on tyhjä hetki, eikä silloin selaa työsähköpostia puhelimesta tai vastaa kollegan whatsapp-viestiin. Pieni puolen tunnin tyhjä hetki päivän keskellä merkitseekin valtavasti!

Kaiken kasvamisen ja kehittämisen vastapainoksi on pakko pysähtyä. Elintärkeä oppitunti, josta on tärkeää itseään aika ajoin muistuttaa. Ei ole kenenkään kannalta kestävää, jos itse palan loppuun.

Intohimotyön ja työhyvinvoinnin navigoimiseen tarvitsisi varmasti melkein jokainen taiteilija tukea! Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus tähän mentorointiin ja upeaan mentoriin. Innolla odotan tulevia sessioita.
Kuva Veera Lintula

Pullonpyöritystä ja käännekohtia
Ensimmäiseen mentorointitapaamiseen Kirsi toi pullat ja tällä kertaa on meidän vuoromme. Korotin panoksia ja hain leivonnaiset lempileipomostani. Vatsaani kuitenkin kouraisee enkä pystyisi nielaisemaan muruakaan. Kirsi on antanut meille toisen kerran kotitehtäväksi pohtia elämämme käännekohtia. Tarkoitus on jakaa niistä 10 tässä huoneessa toistemme kanssa, tutustuaksemme paremmin toisiimme. Innostukseeni sekoittuu häivähdys kauhua. Olen tarkkaan puntaroinut mitä kehtaan itsestäni paljastaa ja silti epäröin: kuinka syvälle uskallan sukeltaa?

Päätämme valita kertomisjärjestyksen pullonpyörityksellä. Pullon kieppuessa lattialla mieleeni lävähtää teinivuosien bileet, nyt kuitenkin ollaan aikuisia ja touhusta tuntuu puuttuvan täysin häpäisyn riski. Vauhti pysähtyy ja pullonsuu jää osoittamaan minua. Päätän hypätä. Käyn ääni väristen läpi muistojani ja viimeistään loppupuolella alkaa itkettää. Seuraavaksi on Annan vuoro ja sitten Kirsin. Harjoituksen päätteeksi piirissä istuu kolme kokonaista ihmistä, jotka ovat juuri jakaneet elämänsä ihanimmat ja kamalimmat vaiheet. Minulla on sellainen olo että hetken todella näen heidät, ilman mentorin tai työparin roolia. Lisäksi minusta tuntuu että minut nähdään ja näiden naisten katse lämmittää kuin kevätaurinko.

Vaikka puolukkakierteiden ulkonäkö on hiukan repussa kärsinyt ne maistuvat harjoituksen jälkeen. Alamme keskustella siitä miten elämän käännekohtien läpikäyminen on hyvä tapa tutustua nopeasti. Mielestäni tämä metodi toimii. Tosin ehkä vain pienryhmissä. Maaginen numero kolme vaikuttaa hyvältä osallistujamäärältä. Enempää käänteitä en ainakaan itse pystyisi sulattamaan yhden istunnon aikana.

Kirsin mukaan tutustumisen lisäksi oman elämän käänteiden tunteminen auttaa tunnistamaan sen, mikä itselle on tekijänä todellista. Käänteistä voi ammentaa kokonaisia teosideoita tai tuoda syvyyttä tarinan henkilöihin. Niitä voi käyttää myös apuvälineenä kohtaustasolla. Eletyn elämän kautta tekstiin löytää luontevasti implisiittisen tason, kokemukset ovat kuin vipuvarsi, jolla kammeta piiloteksti esiin.

Se, mitä ihmiset eivät pysty sanomaan, on Kirsin mielestä hahmoissa ja tilanteissa paljon kiinnostavampaa kuin se, mistä pystytään puhumaan.

Hämärä on vaivihkaa hiipinyt ikkunaruutujen taakse. On aika lopetella vaikkei kukaan oikein malttaisi. Se saa minut ajattelemaan suurempaa kuvaa. Olemme keskikohdassa mentorointimatkaamme. Tuntuu että olen saanut prosessista enemmän kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Olemme saaneet Kirsiltä rohkaisua, inspiraatiota, konkreettisia neuvoja ja epäkonkreettisia neuvoja, sekä kirjoittajuuteen että yhteiseen projektiimme liittyen. Ihmeekseni olen myös huomannut että projektimme on edennyt, saimme juuri palautettua säätiölle sarjan ensimmäisen konseptin ja pilotin käsikirjoituksen. Koen että Kirsin mentoroinnilla on ollut tähän saavutukseen suuri myötävaikutus. Esimerkiksi kehotus kirjoittaa mieluummin joka päivä 30 minuuttia kuin yhtenä päivänä viikossa 6 tuntia mahdollisti sarjan edistämisen muiden töiden ohessa. Kirsin sanoin: “Kun käy useammin kalassa, saalista kertyy enemmän." Juuri nyt lapsellisesti toivon ettei tämä matka päättyisi ollenkaan.

Hyvästelemme ja jään odottamaan seuraavaa tapaamista. Seuraavalla kerralla on Kirsin vuoro tuoda pullat.